Ei se matkan pituus, vaan se päämäärä

Huilusarjasta

Joku aika sitten (lue n. viisi vuotta sitten) aloitin uuden luovan valokuvausprojektin Sielunmessu vaienneille soittimille. Aikaa sen toteuttamiseksi annoin kaksi vuotta.

Ensimmäisenä vuotena suunnittelin kuvauksia päässäni, mutta yhtään kuvaa en tähän projektiin saanut otettua. Toisena vuotena sentään lavastelin ensimmäisen vaienneen soittimen kuvauksia, mutta lavasteiden kantaminen kuvauspaikalle oli niin työlästä, että kun sain lavasteet kohdalleen, olin niin poikki, etten jaksanut enää kuvata kuin muutaman kuvan, ja jälkeen päin nekin osoittautuivat käyttökelvottomiksi. Enhän minä tämmöisiä kuvia tarkoittanut. Näin meni ensimmäinen määräpäivä umpeen. Mutta näin vähällä en aikonut luovuttaa. Annoin itselleni lisäaikaa toiset kaksi vuotta.

Kolmas vuosi meni vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin kaksi edellistä. Neljännen vuoden alussa olin jo vähän epätoivoinen ja ajattelin luovuttaa, mutta sitten yhtä äkkiä ja pyytämättä eteeni tuli ilmoitus luovanvalokuvauksen työpajasta. Saisinko sieltä buustia projektilleni? Ilmoittauduin mukaan.

Työpajan aluksi vähän mietin, miksi ihmeessä olin tullut mukaan (introvertille uuteen ryhmään ujuttautuminen on aina elämääkin suurempi voimanponnistus), mutta vähän kerrassaan inspiraatio alkoi nostaa päätään. Aloin ymmärtämään, että luova valokuvaamine voi olla ihan muutakin kuin vain pelkästään teknisesti täydellisten kuvien ottamista. Tajusin, päästäkseni eteenpäin minun piti miettiä sitä, mikä kuvan idea (studium) on minulle ja miten saan esille sen asian mikä kuvasta nousee esille katsojille (punctum).  Minun on myös päästettävä irti teknisesti täydellisten kuvien ikeestä, koska se selvästi rajoittaa minun luovuutta. Tämä helpotti jo kummasti sitä vaivannäköä mitä lavasteiden kantaminen kuvauspaikalle maksoi ja sitä miten kameran asetusten säätäminen jatkuvasti muuttuvassa valossa tarkoitti luovuudelle. Kuvasato ei noussut tämän neljännen vuodenkaan aikana päätä huimaavaksi, mutta sain sentään ensimmäisen tauluni valmiiksi.

Jatkoin työpajassa vielä seuraavanakin vuonna. Kokeilin erilaisia tapoja kuvata luovasti, mutta kuvat eivät miellyttäneet. Niistä tuli jotain sellaista, mikä ei ollut minua tai minun ”tyyliä”. Työpajaan osallistumisella oli kuitenkin se hyvä tarkoitus, etten antanut periksi, vaan kuuntelin toisia valokuvaajia, miten he omia projektejaan olivat toteuttaneet. Niistä inspiroituneena sain mielestäni ensimmäisen sarjan yhtä kuvaa valille valmiiksi. Sitä kuvailin pitkään, mutta en vain keksinyt miten sen saan toteutettua niin kuin minun studium käski. Mutta lopulta, aika kyllästyneenä koko soittimeen, se kuva sitten syntyi ihan vahingossa toisessa yhteydessä.

Se mitä yritän tällä sanoa, ihmisessä oleva luovuus on hyvä asia, mutta jostain syystä sen valloille päästäminen on vaikeaa. Itselleni siirtyminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja hyväksyä kuvia, jotka eivät ole teknisesti täydellisiä, mutta miellyttävät muuten,  oli tosi vaikeaa. Vaikka pidän itseäni kelpo luovana ihmisenä, jostain syystä valokuvaamiseen en sitä pystynyt  heti siirtämään. No nyt olen jo askelen pidemmällä ja huomaan, että valokuvaaminen on saanut astetta mukavamman merkityksen. Ja nyt niitä kuvia sitten syntyy, teknisesti hyviä (vähän tylsiä) kuvia ja vähän vähemmän teknisesti hyviä (ajatuksia herättäviä) luovia kuvia.

Toinen asia mitä myös haluan sanoa, että luovuuden valjastaminen voimavaraksi ei välttämättä onnistu itsekseen. Minä sain tähän buustia ja inspiraatiota menemällä mukaan toisten kaltaisteni luovien ihmisten pariin. (Introverttina en olisi uskonut koskaan sanovani tuota lausetta.) Nämä kaksi vuotta, jotka olen työskennellyt kaltaisteni luovien valokuvaajien kanssa, on vienyt minua valokuvaajana monta tiikerin loikkaa eteenpäin. Eikä minun silti ole tarvinnut luopua niistä teknisesti täydellisistä kuvistakaan. Ehkä eräänä päivänä osaan yhdistää nämä kaksi asiaa.

Nyt pitäisi sitten siirtyä seuraavaan vaienneeseen soittimeen. Nähtäväksi jää, montako vuotta se ottaa. Puhdetyönä, inspiraatiota odotellesa taidan käynnistää ns. kevytprojektin ja kuvata jotain ihan muuta.

Kristiina

Kategoriat: Luovalla tavalla, Luovuus | Jätä kommentti

Norsulla ratsastamassa

Arvo Merikannel

Tervepä terve

minä olen Arvo, Arvo Merikannel. Hyväntahdonlähettiläs.

Kuulin, että tänne voisi kirjoittaa, jos on mitä asiaa. Kunhan kirjoitta luovasti. Ja nätisti. Ei siis mitään vihapuhetta tai mitään sellaista, mikä voisi loukata jotakuta toista. Vaikka joskus se saattaa olla vaikeeta. Onhan se kuitenkin niin, että melkein aina joku pahoittaa mielensä, sanoit jotain tai jätit sanomatta. No nyt minulla olisi kuitenkin asiaa. Tunteista.

Ei sillä, että kattelisin telkkua juuri ollenkaan, mutta yksi päivä katoin. Siellä lupsakan näköinen herrasmies puhui tunteista. Oikein professorismies, vaikka vähän sitä ihmettelin, kun oli niin nuoren näköinen. Minä olen kohdannut vain sellaisia vanhemman puoleisia professoreja. Miehiä ja naisia (sanon tämän siksi, ettei tästä synny mitään tasa-arvokeskustelua).

No yhtä kaikki, tämä lupsakan näköinen, nuorehko mies (no pakko sanoa, että mies kun oli minusta mies, mutta tietysti voi olla jotain muutakin, mutta ei tässä siitä enempää), puhui tunteista.  Kertoi tutkineensa sitä, miten meillä kaikilla (siis ihmisillä, eläimillä ja pingviineillä) on pääkopassa sekä järki että tunteet. Vertasi näiden kahden suhdetta norsulla ratsastamiseen. Norsu on ne tunteet ja ratsastaja on se järki. Järki yrittää ohjata norsua, mutta minkäs teet, jos norsu saa vaikka hepakan. Siinähän sitten järki menee tunteiden mukana. Hyvä vertaus, minusta. Tämä henkilö kehottikin, että tiukassa paikassa kannattaa puhua enemmän tunteille, kuin järjelle. Sanoi senkin, että kyllä niitä tunteita, siis sitä norsua, pystyy hallitsemaan, kun tuntee sen riittävän hyvin.

Se mikä minusta oli erityisen mielenkiintoista, hän on todennut tutkimuksissaan, että kaikilla on tunteet, ihmisillä (vaikka sivumennen sanoen, ei aina siltä tunnu), eläimillä ja pingviineillä  ja ilman tunteita mistään ei tulisi mitään. Se olisi suorastaan vaarallista.  Ei osattaisi esimerkiksi pelätä mitään, vaan syöksyttäis päätä pahkaa turmioon. Tai miten niitä perheitä syntyis ja lapsia, kun mikään ei tuntuisi miltään. Pelkkä järkikö se sanois, kenet sitä puolisokseen valitsisi.

Hyvä asia kuulosti tunteet olevan. Niin hyvä, että niiden toimintaperiaatteita kannattaa oikein tutkia.

Sitä minä meinasin, että puhukaa tunteille.

t. Hyväntahdon lähettiläs Arvo Merikannel

Kategoriat: Arvonmatkassa, Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Se sote sitten kaatui…

Olen joutunut pohtimaan ihan lähipiirin näkökulmasta tämän valtakunnan sote-uudistusta ja ennen kaikkea sitä, miten meidän herrat ja rouvat päättäjät lakaisevat maton alle meidän edellisestä sukupolvesta huolehtimisen. Siksi päätin julkaista mielikuvitusserkkuni Matin sähköpostin meidän mielikuvitus kansanedustaja serkullemme. Olkaapa hyvät.

Sähköpostia(@)serkulle Aihe: niin se sote kaatui

Terve vaan terve, serkku.

Tuli taas asiantynkään, niin ajattelin, että pistän taas tätä sähköpostia tulemaan, kun puhelin taas reistailee. Sillä ei voi just nyt soittaa puheluita. Kaiken maailman viestit kyllä kulkee, ne smässät ja votsapit ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Mutta ei voi soittaa eikä vastaanotaa puheluita. Pitänee taas käydä naapurin Oton juttusilla, jos se nyt sattuisi olemaan kotosalla. Sillä vaan alkaa olla niitä teinijuoksuja jo niin paljon, ettei tahdo enää ehtiä näitä meidän värmeitä rassailemaan.

Mutta onhan siellä Koistisilla vielä kotosalla sitä nuorempaa väkeä, jotka voi näitä luureja korjailla. Niillä sitä porukkaa riittää, eiköhän se lapsilauma ala olla jo pesäpallojoukkueen kokoinen. Hyvän joukkueen saisivatkin, kun kaikki muut on poikia paitsi se ainoo tyttö, joka synty toissa kesänä, jos muistat. Sinne marjametsään, kun se Leena oli niin niiden mustikoiden perään, ettei malttanut lähtee sairaalaan synnyttämään ajoissa, kun sen piti vielä pari salapaikkaa käydä tyhjentämässä niistä mustikoista, ettei ne Laitisten kesäasukkaat kerkeä apajille. Sitä en muista, poimiko se Leena ne marjat ennen kuin lähtivät sen vastasyntyneen tytön kanssa sinne sairaalaan. Mutta topakka tyttö siitä on kasvanut, eikö lienee ollut jo vuotiaana äitinsä kanssa mustikassa. Saa nähdä joko sitä vuodenpäästä vois viedä sille tytölle näitä puhelimia korjattavaksi. Se olisi ainakin vielä joitakin vuosia kotosalla, kun on niin pieni.

Niin sitähän minun piti, että se sitten kaatu. Se sote. Mietittiin ABC:llä, ettet se sinä tainnut kaataa. Ainakaan yksin. Vaikka siellä eduskunnassa hääräiletkin. Kyllä me sitäkin tuumattiin, että sen verran sinussa on voimaa, että olisit sinä sen yksinkin saanut kaadettua, jos olisit halunnut. Mutta et tainnut haluta, kun kesällä siitä just puhuttiin, että nämä meidänkin kylän sote-asiat korjaantuisi huomattavasti, jos olisi se sote. Ei kyllä pistettäisi pahaksemme, jos vaikka nyt sitten nuo lääkäripalvelut vähä helpottaisi. Ei se meidän kunnanlääkäri, se Karppisen Erkki, kyllä enää pysty kovin hyvin lääkärin tehtäväänsä hoitamaan. Alkaa olla jo sellaisessa kunnossa, että johan se itsekin tarvitsisi hoitoa. Muistikin sillä pätkii jo sen verran, ettei aina välttämättä muista tulla sinne terveyskeskukselle potilaitaan hoitamaan. Istuu vain ABC:llä kahvia ryystämässä ja sieltä ne hoitajat sitten sitä aina käy vastaanotolle hakemaan. Olisihan se hyvä, jos olisi se niin sanottu valinnan vapaus ja vois mennä, vaikka naapurikunnan lääkärille, sille nuorelle ja nätille Ullalle, ainakin jos olisi pahemmin kipeänä.

Niin no tuosta Karppisen Erkistä tuli mieleen se Oilin eno, Pekko. Muistanet miehen. Se alkaa olla jo niin huonossa hapessa, että se pitäisi saada jonnekin lukkojen taakse. Ihan valtoimenaan kulkee kylillä ja huushollaa sitä sun tätä. Viime viikollakin se kuljeskeli kylillä joulupukkina. Oli sekin, käytiin Oilin kanssa hakemassa se meille ja pistettiin nukkumaan. Melkoinen savotta oli saada se vaakatasoon. Niin on pieni väkkyrä koko ukko, mutta kummasti siinä vaan on voimaa. Oilin piti soittaa naapurin Lauri apuun, että saatiin ukko tainnutettua. Mutta minnekäs sen nyt uskaltaisi laittaa? Niin paljon on ollut viime aikoina juttua siitä, miten huonosti vanhuksia eri pitopaikoissa kohdellaan, ettei millään tohtisi sukulaismiestä semmoiseen laittaa. Sitä minä vähän tässä mietin ja ajattelin sinultakin kysyä, että minkä ihmeen laskentaopin mukaan ne kunnan herrat ajattelee, että jos itse ei pysyt knnolla jotain palvelua tuottamaan, niin mitenkäs sen sitten tekisi maksimi voittoa tavoitteleva ulkolainen yritys? Olitko ajatellut, että ottaisit tämän oikein asiaksesi tulevissa eduskuntavaaleissa? Mietittiin ABC:llä, että jos sen teet niin kyllä me sinua äänestettäisi. Eihän täällä kylällä ole enää muita, kun naapurin huru-ukot, muutama vaimoihminen, minä Oilin kanssa ja nuorempaa polvea edustaa Koististen pesäpallojoukkue. Jotta nyt jos koskaan, olisi hyvä aika miettiä minne tämänkin kylän vanhukset kelkotaan sitten kun aika on.

No mutta, tuut vissiin lähiaikoina tänne vaalikiertueelle itseäsi mainostamaan. Nähdään sitten ja ryystetään kahvit ABC:llä vai ihanko kerkeisit tänne meille asti. Kyllä Oili kahvit keittää ja aina sillä on pakkasessa pullakäynttyäkin. Oili käski sanoa.

serkkusi Matti

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla | Avainsanoina | 2 kommenttia

Vikkelästi liikkuu bitit

Joku aika sitten meidän kylällä liikkui kahden ison toimijan edustajat tarjoamassa valokuituyhteyttä. Oli se vaan ihailtavaa kuultavaa (*sarkasmia*) miten luovasti edustajat markkinoivat omia palveluitaan. Siinä annettiin ymmärtää yhtä sun toista, ja totta kai useat meistä kyläläisistä tarttui jomman kumman verkkoon. Vaihe rikkaan kaupankäynnin jälkeen meillä on nyt vikkelä nettiyhteys ja siinä mielessä asiat on meidän kohdalla kunnossa. Sen sijaan mielikuvitusserkkuni Matti vielä harkitsee asiaa.

Sähköpostia(@)serkulle Aihe: valokuitua pukkaa

Luovalla tavalla

Terve vaan terve, serkku, pitkästä aikaa.

Ei ollakaan oltu yhteyksissä sitten niiden hirvipeijaisten. Hyvät oli pilleet meillä. Taisit tykätä itsekin, sen verran kehuit juhlia lähtiessäsi. Niin tai siinä vaiheessa, kun rouvas tuli sinua hakemaan. Menihän siinä tovi, ennen kuin se sai sinut kiinni ja mukaansa. Siitä Holapan Antin huussin katosta ei muuten kannata enää huolta kantaa, saatiin me se korjattua talkoilla seuraavalla viikolla. Säikähdettiin vain vähä sitä, kun putosit sieltä niin railakkaasti alas kattohuopineen päivineen. On sillä ihme voimat silla sinun rouvalla, kun jaksoi sinunkin kokoisen raavaan miehen sieltä alas kiskoa. Eikä se aitakaan mennyt kovin pahasti rikki johon törmäsit pinkoessasi rouvaasi pakkoon. Nopea kinttuinen emäntä sinulla. Ja vahva, niin vaan sai sinut työnnettyä autoon, vaikka kaksin käsin yritit pidellä kiinni etupeileistä. Tuliko siitä kalliskin lasku, kun se irtosi?  Hyvät peijaiset olivat, niistähän kirjoteltiin ihan valtakunnallisissakin lehdissä.  ”Kansanedustaja toikkaroi kotipitäjänsä hirvipeijaisissa”. Satuitko näkemään artikkelin?

Niin sitä minun piti sinulta kysellä, että mitenkähän sitä pitäisi asiaan suhtautua, kun puhelinyhtiön miehet kävivät tuossa äskettäin kauppaamassa valokuitua tänne meille. Ovat kuulemma tuomassa sitä tähän meidän kylälle. Sanoivat, että jos nyt liityn, niin säästän isot summat. Mitenkähän paljon se mahtaa oikeasti maksaa, kun nyt tarjosivat sitä minulle 5000 euroon? Kehuvat kovasti, että sillä se internetin ihmeellinen maailma muuttuu vieläkin ihmeellisemmäksi, kun vauhtia riittää. Sanoivat, että kaista riittää, vaikka kuinka monella koneella surfata, ei töki vastaan. No ei se ole kyllä tökkinyt tähänkään mennessä, kun eihän se Oili internetissä surfaa, sille riittää tuo meidän vanha töllö. Siitä se kattoon Salatut elämät ja Doc Martinit. Minä nyt silloin tällöin lähettelen näitä sähköposteja ja hyvin ovat kulkeneet eteenpäin ja paluupostissa takasin.

Laitoin muuten sähköpostia presidentille, kun alkoi harmittamaan tuo postin touhu. Käskivät siirtää postilaatikon parin kilometrin verran kylälle päin. Tulee kuulemma isot säästöt postille, kun ei tarvitse pysähtyä tässä meidän kohdalla, vaikka ihan ohi kulkevat. On se vaan hemmetin pitkä matka Oilin hakea jalan joka päivä ne meidän postit. Presidentti on muuten hieno mies, vastasi postiini ja pyysi kohteliaasti olemaan yhteydessä sinne postiin. En ole vielä ollut, mutta ajattelin, että pitää olla ennen talvea. Olilta menee päivittäin, näin kuivalla kelilläkin, reilu tunti sillä postin haku reissulla, vaikka ripsakka kintuistaan onkin. Mitäs se on sitten kun tulee lumimyräkät.

Niin, että jos sinulla on tietoa siitä, miten ison summan säästän tuossa kuituasiassa, niin pistäpä viestiä tulemaan. Jos se on ihan mahdottoman iso säästö, niin pitää sitten varmaan liittyä siihen kuituporukkaan.

Isot terveiset täältä maaseudun rauhasta, Oili käski sanoa terveiset myös itseltään

serkkusi Matti

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla, Luovuus, Sähköpostia serkulle | Avainsanoina | Jätä kommentti

Heippati rallaa

Tämä blogi syntyi suuresta tarpeesta kirjoittaa vapaasti ja luovasti ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Ottaa luovuus peliin silloin kun mitkään tieteellisesti todistetut teoriat ei kotiudu pääkoppaan, mutta yllättäen huomaakin, että vaihtamalla näkökulmaa asioita voi ratkaista ihan intuitiolla ja selkäytimellä. Sitä kai se luovuus loppupeleissä on.

Minä ratkaisen asioita (lue: purnaan ja kapinoin asioista) luovalla kirjoittamisella. Siksi tässä blogissa esiintyy myös mielikuvitusserkkuni Matti  ja hänen sähköpostinsa kansanedustaja serkulleen (#sähköpostiaserkulle)  kuin myös mielikuvitusystäväni hyväntahdon lähettiläs Arvo Merikannel (#arvonmatkassa).

Antakaa anteeksi tämä lapsekkuus 😀 Mutta on täällä ihan asiaakin ja tosissaan kirjoitettua (#luovuus, #luovallatavalla,  #valokuvaus,  #arvostavavalokuvaus,  #itsetuntemus,  #minäkuva, #identiteetti, #vuorovaikutus, #ryhmäytyminen #työyhteisö, #työskentelyilmapiiri, #työhyvinvointi, #arvostavavuorovaikutus, #luovakirjoittaminen, #luovavalokuvaus ja kaikkea muuta mikä liittyy ihmisyyteen ja ihmisen hyvin vointiin). Kyllä minä oikeasti tiedän mistä on kysymys kun puhutaan ihmisestä ja ihmisyydestä. Ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvin voinnista. Ja siitä, että jokainen meistä on oman elämänsä paras asiantuntija <3 (vai miten päin nuo merkit kuuluikaan).  Mutta pakko minun on ottaa nuo mielikuvituskaiffarit mukaan tännekin. 

 

 

 

Kategoriat: Arvonmatkassa, Luovalla tavalla, Luovuus | Jätä kommentti