Tekniikka, taidetta vai räpsyjä

Luovalla tavalla

Olen aloittamassa uutta luovaa valokuvausprojektia ja siksipä taas joudun tai pääsen pohtimaan kertaalleen valokuvien merkityksellisyyttä paitsi itselleni niin myös toisille.  Lähtökohta projektilleni on se, että tiedostan millainen valokuvaaja olen, mitä tavoittelen kuvatessani, mikä kuvatessa on tärkeää ja miten tulen projektini toteuttamaan.

Karkeasti voisi ajatella, että meidät kuvaajat voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan mitä kuvillamme tavoittelemme. Ensimmäinen ryhmä voisi olla kaluston merkityksellistäjät. Heidän kiinnostuksen kohde on tekniikka ja se millainen kaluston pitäisi olla, että itse valokuvaaminen olisi motivoivaa ja millä saisi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Toinen ryhmä olisi puolestaan he, jotka tavoittelevat teoreettisesti ja teknisesti täydellisiä kuvia. He panostavat valotuksen ja sommittelun lainalaisuuksien toteuttamiseen. Kolmas porukka haluaa sisällyttää kuviinsa tarinan, jolle kuvaa katsova luo oman merkityksensä. Sitten on isojoukko ihmisiä, jotka ottavat niin sanottuja räpsyjä eli haluavat dokumentoida ja ikuistaa arjessa ja juhlassa tapahtuvia tilanteita. Missä ryhmässä sitten otetaan ne parhaat kuvat? Sanopa se. Tässä on juuri se valokuvien ja valokuvauksen merkityksellisyys. Kukin voi toteuttaa omaa luovuuttaan itselleen sopivalla tavalla, kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä.

Myönnän, minulle kuvauskalustolla on merkitystä. Se, että kuvanottovempaimien tekniikka mahdollistaa valokuvien ottamisen kaikissa olosuhteissa, motivoi ja antaa vapauden keskittyä muihinkin asioihin kuin kuvan tekniseen laatuun. Käyttökelponen kalusto helpottaa elämää kummasti. Myös valokuvaukseen liittyvien teorioiden ja lainalaisuuksien tunteminen, vapauttaa rikkomaan rajoja. Kun tunnistaa tosiasiat, mihin asioihin kuvaa katsovat kiinnittää huomiota, auttaa  se ymmärtämään, miten niitä rajoja voi rikkoa, ettei kuvan sanoma katoa johonkin sellaiseen, jota katsojan on mahdotonta hahmottaa. Tarinakin on tärkeä. Joskus katsellessani kuvia, näen joka tarkastelukulmasta teknisesti täydellisen kuvan, en vain saa kiinni miksi kuvaaja on kuvan ottanut ja mihin se kuva loppujen lopuksi päätyy. Tietokoneen kovalevynsyövereihin?   Ja kyllä minäkin otan räpsyjä. Joskus tilanteessa on vain yksinkertaisesti jotain niin ainutkertaista, että siitä on pakko kliksauttaa kuva ja sillä kalustolla, joka kulloinkin sattuu olemaan käytettävissä.

Ja vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikat ja tarinat ovat, on se , miten luovan projektini toteutan. Minulla se lähtee liikkeelle käsikirjoituksesta eli mikä on projektin lopputulos ja mitä tavoittelen. Ja jotta projekti ei jää vain pelkäksi käsikirjoituksesi, laadin itselleni myös melko yksityiskohtaisen suunnitelman miten projektini tulen toteuttamaan.

Näillä eväillä siis luovuuden tuskaa toteuttamaan.  Miten sinä sen tekisit?

Kategoriat: Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Luova laiskottelija

Luova laiskuus

Yhdessä asiassa olen ihan pistämätön. Vähintään kansallista tasoa, ellen peräti kansainvälistä. Nimittäin luovassa laiskottelussa. Minulla ei ole koskaan tylsää. Jos ei ole pakko tehdä mitään erityistä, viihdytän itseäni luovasti laiskottelemalla.

Kun tajusin tämän ”harrastuksen” olevan yksi mieluisimmista tekemisistä, hämmennyin. Mikä minussa oli vialla, kun sain niin hyvin aikani kulumaan tekemättä yhtään mitään hyödyllistä, mihin energia katosi säännöllisin väliajoin ja saatoin vai istuskella sohvalla seiniä tuijottelemalla. En välttämättä edes ajatellut mitään, saatoin jopa vaipua lievään horrokseen. (Haluan kuitenkin korostaa, että en nukahtanut, en välttämättä edes pilkkinyt, olin VAIN horroksessa ja olin hyvinkin tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtui).

Tarve tuohon luovaan laiskotteluun on niin suuri, että kiirehdin kaikkien tekemisteni kanssa ainoastaan ja vain sen vuoksi, että pääsisin laiskottelemaan. Olen siis kaikessa tekemisissäni ylivertaisen tehokas ja siitä minua aika useasti onkin kehuttu. Tehokas ja aikaan saapa. Jossakin vaiheessa tuosta tehokkuusajattelusta tuli suuri kompastuskivi. Yritin hoitaa erinäisiä asioita pois päiväjärjestyksestä suorastaan hakkaamalla päätäni seinään. Yritin, epäonnistuin, yritin uudelleen ja epäonnistuin taas. Lopulta tyydyin joko puolivillaiseen ratkaisuun tai asia vain jäi mielenpäälle. Sitten tapahuikin yllättäen jotain ihmeellistä (siis ihmeitä tapahtuu, oikeasti). Kaikesta huolimatta kaivauduin sohvannurkkaan laiskottelemaan, ja yllätys yllätys, havahduin lievästä horroksesta, ja mieleeni oli noussut uusi näkökulma kesken jääneeseen asiaan ja heureka – löysin uuden luovemman ratkaisun asiaan. Ihmettelin, mitä tapahtui, mutta en kiinnittänyt siihen sen erityisempää huomiota. Ratkaistu mitkä ratkaistu. Se riitti ja riittää edelleen.

Vaikka tuo yltiömäisen laiskottelun tarve, herätti minussa alkuun ihmetystä ja vähän kauhistustakin, sain siihen lopulta synninpäästön. Me luovat ihmiset tarvitsemme laiskottelua luoviin ajatuksiimme mm. unitutkijat ovat todenneet, että ideoiden väliset kytkökset saattavatkin löytyä unessa tai rentouden tilassa (lue: horroksessa). Oletuksen taustalla on ajatus, että kontrollimme hellittää mm unen aikana, ja kun ”valvonta” lakkaa, pääsemme nauttimaan paljon suuremmasta henkisestä vapaudesta.

Uskon, että tuo sama ajatus on myös mm. mindfullnessia, meditoinnissa tai vaikka joogassa.  Valitseepa minkä tahansa tavan, päästäkseen aivojen kontrolloinnista, näkökulma vaihtuu ja luovat ajatukset syntyvät itsekseen, salaa ja mystisesti. Joten, niin kuin aikaisemminkin, jatkan luovaa laiskottelua. Nyt ehkä entistä ahkerammin, koska juuri nyt, tarvitsen luovia ajatuksia enemmän kuin koskaan aikaisemmin

Kategoriat: Luovalla tavalla, Luovuus | Jätä kommentti

Luomisen tuskaa

Sain toukokuun lopussa valmiiksi vuosi kestäneen luovan projektin Humiseva huilu. Alkuun tunsin suurta helpotusta. Olin viilannut sitä kerta toisensa jälkeen ja aina vain tuntui, että jotain siitä puuttui. Nyt päätin, että se on vain päästettävä käsistä. Pitkään on ollut sellainen tunne, että jotain uutta pitäisi nyt saada aluilleen. Mutta eihän se niin helposti käykään. Ajatukset palaavat tuon tuosta edelliseen projektiin ja aina uusi ajatus lähtee samoille linjoille kuin edellinen.  Piti oikein palata perusasioiden äärelle.

Miten luova valokuvaaminen eroaa ”tavallisesta” valokuvauksesta? Yksinkertaisuudessaan se voitaisiin kiteyttää valokuvaaja Lauri Laukkasen yhteen lauseeseen: ”Tavallinen valokuva otetaan, luova valokuva tehdään”. 

Luova tarinallinen valokuva rakennetaan ja kehitellään. Sitä ideoidaan monista näkökulmista, lavastetaan, etsitään kuvauspaikkoja ja kohteita jne.  Luova valokuva pitää sisällään paljon etukäteistä työskentelyä ennen kuin mukaan otetaan kamera. Itse kuvan ottaminen on vain murto-osa luovaa työskentelyä.

Luova valokuvaus ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua teknisesti hyvin kuvatuista kuvista. On kuitenkin tärkeä muistaa, että luovat kuvat eivät välttämättä ole aina niitä teknisesti parhaita, vaan niissä pääpaino on enemmän tarinallisuus ja kerronta, niissä on kuvattu jotain uudella tavalla ja niihin liittyy ainutlaatuisuus ja elämyksellisyys.

No siinähän se nyt taas kertaalleen oli. Sen sijaan, että tarttuisin suin päin kameraan tai ryhtyisin kirjoittamaan luovasti, minun pitää nyt antaa ideoille tilaa. Tyhjentää pää ja laiskotella luovasti. Toisaalta en enää ole pitkään aikana uskonut inspiraatioon tai siihen, että idea tulee universumin antamana. Käynnistäminen on raakaa duunia ja intuition kuuntelemista.

Nyt siis seuraava luova projekti käynnistyy pään tyhjentämisellä, luovalla laiskottelulla ja villien ideoiden ylös kirjaamisella. Jotta tästäkin ei tulisi ikuisuusprojektia, annan itselleni aikaa käynnistymiselle muutaman viikon. Katsotaanpa millaisia ideoita juhannukseen mennessä olisi syntynyt.

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Luovalla tavalla: Soittajan lahjat

Soittajan lahjat

Minulla on ollut vuosi menossa luova valokuvausprojekti vaienneista soittimista. Luulin jo kertaalleen saaneeni siitä ensimmäisen osan, Humisevahuilu, valmiiksi, mutta jotain siitä puuttui edelleen. Oli loputtoman kyllästynyt kuvaamaan koko kapistusta ja pakkasin ja purin sitä koteloon lukemattomat kerrat.

Yritin aloittaa uusia valokuvaus tai kirjoitus projekteja, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän. Tein temppuja teräviä herätelläkseni uuden projektin käyntiin. Laiskottelin luovasti, tyhjensin pään mindfulness harjoituksilla, tein oppimiani luovuuden herättäviä harjoituksia, luin kirjoja ja vallan vaikka mitä. Mutta mikään uusi ei käynnistynyt.

Sitten tajusin, valokuvaamisessa minulla näyttäisi olevan sama tilanne kuin kirjoittamisessa. Jos joku projekti ei ole mielestäni valmis, mikään muu ei pääse eteenpäin ajatuksissani. No mikä siitä huilusarjasta sitten puuttui. Kuvat kyllä kelpuutin kun suhtauduin niihin riitävän suurpiirteisesti. Mutta sitten, Heureka, niinhän se oli. Ne olivat ”vain” kuvia, niiden tarina puuttuu. Nyt tunnen suurta helpotusta. Tarina vaienneesta huilusta on nyt valmis. Pysyisikö huilu nyt lopultakin kotelossaan ja joku uusi luova valokuvausprojekti lähtisi käyntiin.

Nyt huilun tarina on luettavissa tämän linkin takaa: Humisevahuilu

Kategoriat: Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kuvakammo – miten siitä selviää

Luovalla tavalla

Kuvaajat toteuttavat liian usein omia tavoitteitaan ilman että huomaavat kysyä, millaisen kuvan ihminen itse haluaisi itsestään. Samoin perhekuvaajat ottavat lupaa kysymättä kuvia tilanteista, joissa tukka hapsottaa ja helmat ovat rutussa. Sekin on kuvaajan vallankäyttöä. Toinen tavallinen syy kameran pakoilemiseen on ihmisen oma käsitys itsestään. Miltä kuvittelen näyttäväni ja millainen olevani?  Ei ehkä tajuta sitä, että tuolta minä oikeasti näytän, eikä hyväksytä sitä, että elämänkokemus näkyy myös kuvissa. Kolmas tekijä voi olla yksinkertaisesti se, että kuvia on itse asiassa otettu liian vähän. Ei ole totuttu näkemään itseä valokuvissa.

Kuvauskammo kannattaa kuitenkin selättää, koska varsinkin jälkikäteen valokuvilla on monesti suuri merkitys. Perhealbumista on toki mukava katsoa sukua ja ystäviä, mutta jos itse puuttuu joka kuvasta, jää myöhemmin mietityttämään, mikä minä itse olen ollut siinä hetkessä. Miltä olen näyttänyt, kun olen ollut lasten kanssa tai kun olen ollut kiireinen työelämässä? 

Mikä sitten avuksi? Tärkeintä on, että kuvattavalla säilyy vapaa tahto kuvatuksi tulemisesta. Eikä kuvissa tarvitse aina näyttää kauniilta ja photoshopatulta. Kun itsetuntemus kasvaa, voi alkaa hyväksyä ajatuksen siitä, että arjessa ihmiset näkevät minut tällaisena.  En siis näytä möröltä enkä karmealta, vaan muut näkevät minuutta ja minun erilaisia tunnetilojani.  Yksi tapa selättää omaa kuvauskammoa, on etsiä muista otettuja kuvia, esimerkiksi googlettaa henkilökuvia jollakin itselleen tärkeällä avainsanalla tai itseensä liittyvällä metaforalla.

Vinkkejä kuvakammon selättämiseen

Pyydä, että sinusta aletaan ottaa kuvia, mutta kerro itse, millaisia kuvia haluat. Määrittele rajat millaisia kuvia et itsestäsi halua.  Kerro myös millaisena haluaisit näkyä kuvissa. Voit myös ottaa itsestäsi selfieitä ”salaa”, niitä ei ole pakko säästää, saati näyttää toisille. Katsele esimerkiksi näitä itse ottamiasi kuvia ja pohdi, mikä niissä ärsyttää, mutta yritä löytää niistä myös hyviä asioita. Kannattaa muistaa, että sliipatut kuvat eivät kerro sinusta totuutta, ne voivat olla juhlaa, mutta elämässä näymme loppujen lopuksi joskus hyvinkin toisenlaisena ja arkisina

Jos siltä tuntuu, voit pyytää, että joku ottaa sinusta kuvia ensin ottaa vaikka kauempaa, selkäpuolelta, osakuvia, että sinusta näkyy vain osa jne. Selfietkin ovat mahdollisia näin.

Räpsi runsaasti kuvia itse, itsestäsi ja anna toisten räpsiä. Totut kameraan. Vähitellen alat hyväksyä myös kuvissa näkyvän eletyn elämän. Anna kuvan kertoa arvostava tarina itsestäsi.

Parhaat kuvat eivät ehkä ole teknisesti nappisuorituksia vaan välittävät tilanteen tunteen ja tunnelman.

Kategoriat: Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus | Jätä kommentti

Luovia ideoita pinossa

Luova kirjoittaminen

Opin lukemaan vasta kansakoulun toisen luokan keväällä. Olin ehtinyt täyttää 8 vuotta. Hahmotin kyllä yksittäiset sanat mutta niin hitaasti tai väärin, etteivät ne muodostaneet päässäni yhtään ymmärrettävää lausetta.

Lukeminen oli suurta painajaista.  Kun koulussa äidinkielen tunneilla piti lukea lauseita vuoron perään äänen, en koskaan pystynyt seuraamaan mitä muut lukivat. Minulta meni suurin osa ajasta siihen, että laskin mikä kohta tulee minulle luettavaksi. Tankkasin kohtaa mielessäni niin kauan, että osasin sen ulkoa ja pystyin ”lukemaan” tekstin vuorollani virheettömästi takeltelematta. Lukuläksyt opettelin kotona aina ulkoa siltä varalta, että joutuisin lukemaan niitä ääneen luokan edessä. Vaikka olin huono oppimaan asioita ulkoa, lukuläksyjä tankkasin illat pitkät niin kauan, että olisin voinut ”lukea” ne luokan edessä, vaikka ilman kirjaa. Koska lukeminen oli vaikeata, niin oli myös kirjoittaminen. Kirjoitusvihon sivut kuluivat kirjaimellisesti puhki, kun jouduin korjaamaan kirjoitusvirheitä kymmeniä kertoja.  Häpesin suttuisia vihkojani ja surin sitä, ettei vihoillani ollut koskaan mitään mahdollisuutta päästä esillä koulun kevätnäyttelyyn.

Siitä huolimatta, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle olleet vaikeita, olen aina rakastanut kirjoittamista ja tarinoiden kertomista ja kuuntelemista. Tapani kirjoittaa on omanlaisensa. En koskaan aloita tekstin kirjoittamista koneelle ennen kuin olen muodostanut koko jutun päässäni. Hion tekstin ajatuksissani viimeiseen pisteeseen saakka. Näin säästän kirjoitusvaiheessa paljon aikaa, kun voin keskittyä pelkästään tekstin oikeinkirjoitukseen sen sijaan, että samaan aikaan pohtisin sisältöä tai miten asian ilmaisen. Ajatuksissa kirjoittaessa ei tule kirjoitusvirheitä mutta aiheuttaa sen, ettei minulla voi koskaan olla yhtä aikaa useampia tekstejä työn alla.  Joudun aina työstämään työn alla olevan tekstin alta pois ennen kuin voin aloittaa uutta.  Välillä tämä on rasittavaa ja ahdistavaakin.  Ideoita pulppuaa päässä, ja pelottaa, että hyvät ideat lentävät taivaan tuuliin.

Pelastaakseni pinossa olevat tarinat, olen alkanut kirjaamaan aiheita vihkoon. Kirjoitan ylös idean ja hahmottelen vähän tarinan alkua. Yleensä se riittää. Kun pääsen työstämään tarinaa päässäni, yleensä juttu soljuu kuin itsekseen.

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Luovalla tavalla: Kohtuus laattaamisessa

Luova kirjoittaminen

Pääsiäinen vapaapäivineen tuli melkoisen tarpeeseen. Pää oli ihan täynnä kaiken maailman työasioita, jotka sivumennen sanoen jumittavat jatkuvasti. Olen istunut aika tiukkaan tietokoneen äärellä ja yritän kasata ajatuksista jotain järellistä. Niinpä päätettiin, että lähdetään pienelle turneelle vapaapäiviksi. Tietokoneen jätin suosiolla pois matkasta, mutta olihan minulla mukana puhelin ja tabletti. Siinä mielessä en ollut irti maailman kaikkeudesta. Tosin maiseman vaihto kyllä auttoi kummasti taas luovempaan ajatteluun, mutta olihan se vähän huvittavaa, että joku vempain oli pakko kuitenkin olla mukana ajanvietteeksi. Sitä en osaa sanoa olisinko tylsistynyt ilman noita vempaimikaan, koska sellaista tunnetta en kovinkaan useasti ole tuntenut.

Linkin takaa löytyy taas Arvon ajatukset: Kohtuus laattaamisessakin

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Luovalla tavalla: Tunteista

Luova kirjoittaminen

Hyväntahdonlähettiläs Arvo Merikannel tuli elämääni jo joitakin vuosia sitten. Luovan laiskottelun tilassa, mieleeni tulee hyväntahtoisia ajatuksia. Arvon suulla kehtaan puhua pehmoisia ja herättää sillä tavalla muissakin ajatuksia.

Ja tuolta linkin takaa on luettavissa Norsulla ratsastamassa.

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Luovalla tavalla: Niin se sote sitten kaatui

Luova kirjoittaminen

Vähän oli taas ajatukset työkiireiden vuoksi jumissa. Tuntui, että mikään ei lähde käyntiin ja mistään ei tule valmista. Paras keino minulle on ryhtyä tekemään jotain ihan muuta kuin mitä pitäisi. Joskus jopa siivoamaan, ja silloin asiat on minun kohdalla jo tosi jumissä. Niinpä päädyin kirjoittamaan luovalla tavalla. Mutta niin oli pää ajatuksia pullollaan, ettei meinannut onnistua kirjoittaminenkaan. Piti kyllä tehdä temppuja teräviä, että sain pääni tyhjennettyä.

Yksi minun keino on mindfulness, eli ryhtyö olemaan tietoisesti läsnä. Olen tehnyt mindfulness harjoituksia kinkkisissä paikoissa jo usean vuoden ajan. Ja minulle se kyllä toimii hyvin.

Ja taas kerran, kun en halunnut olla terrieri, syntyi kannanotto luovalla tavalla hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen.

Tuolta linkin takaa olisi taas mielikuvitusserkkuni Matin ajatukset luettavissa: Sähköpostia serkulle: niin se sote sitten kaatui.

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla, Sähköpostia serkulle | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Luovalla tavalla: Vikkelästi liikkuu bitit

Luova kirjoittaminen

Joku aika sitten meidän kylällä liikkui kahden ison toimijan edustajat tarjoamassa valokuituyhteyttä. Oli se vaan ihailtavaa kuultavaa (*sarkasmia*) miten luovasti edustajat markkinoivat omia palveluitaan. Siinä annettiin ymmärtää yhtä sun toista, ja totta kai useat meistä kyläläisistä tarttui jomman kumman verkkoon. Vaihe rikkaan kaupankäynnin jälkeen meillä on nyt vikkelä nettiyhteys ja siinä mielessä asiat on meidän kohdalla kunnossa.

Mieleni teki kirjoittaa tästä kaupankäynnistä terrierimäinen artikkeli, mutta ajattelin, että itselleni tulee parempi mieli kun höystän kirjoituksen luovasti ja huumorilla. Huumorin häystämät kannan otot saavat, jostain syystä minun mielikuvituksen laukalle. Kun pääsen kirjoittamisen vauhtiin, se on kuin olisin mindfullness tilassa. Ja voisin jatkaa mielikuvittelemalla ihan loputtomiin.

Tällä kertaa kantaa otti mielikuvitusserkkuni Matti. Ja tuoltahan se juttu löytyy: Sähköpostia serkulle

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovalla tavalla, Sähköpostia serkulle | Avainsanoina , , | Jätä kommentti